Nubbenin tarina

Oman tiensä kulkija

Lars-Gunnar Nordström

Maailma uusiksi

Suomessa sodan jälkeen maan rakentaminen oli aloitettava alusta ja luotava uudelleen. Mennyt oli mennyttä ja uusi odotti rakentamistaan. Maailma oli tavallaan nuori. Myös Nordström oli tuolloin nuori ja juuri lähdössä luomaan omaa tulevaisuuttaan.

Hän oli sitä taiteilijapolvesta, joka pitkien ankeiden sotavuosien jälkeen suuntasi kohti uutta maailmaa ja myös uudenlaista elämänkäsitystä. Suomi, kuten koko Eurooppa, etsi itseään ja tulevaisuuttaan hyvin vähäisistä säilyneistä asioista. Asiat olivat avoimia ja luovassa tilassa kaikesta puutteesta ja niukkuudesta huolimatta. Nordströmille nuoruus antoi energiaa, polttoainetta, jolla kohdata maailmaa. Hänellä ei ollut pitkän taiteilijauran painolastia ja sitoumuksia, hänen ei tarvinnut luopua juuri mistään. Riitti kunhan vain valloitti uusia asioita. Ja senhän tekikin.

Nordström ei opiskellut tavanomaista tietä taiteilijaksi, vaan sisustusarkkitehdiksi. Hän oli töissä arkkitehtitoimistoissa, muun muassa 1950-luuvun alussa Viljo Rewelillä, jota pidettiin aikansa radikaalimpana toimistona. Sisutusarkkitehtiopinnot ja työskentely arkkitehtitoimistoissa kehitti hänen tilallista hahmotuskykyään ja suurien mittakaavojen ymmärrystä. Näitä taitoja hän tulikin tarvitsemaan taiteilijatyössään. Sisustusarkkitehdin töissään hän on suunnitellut interiöörejä ja erilaisia käyttöesineitä lampuista huonekaluihin. Hän on joskus tokaissut voineensa työllistää ideoillaan kolmekin huonekalutehdasta. Työ suunnittelijana ja toiminta arkkitehtitoimistoissa on ollut hyvin merkityksellistä myös hänen taiteelliselle kehitykselleen. Koska Nordström ei saanut tavanomaista taiteilijakoulutusta, häntä ei myöskään sitoutettu ajan vallitseviin esteettisiin arvoihin. Tämä merkitsi irrallisuutta, mutta myös vapautta ja kykyä olla erilainen.

Vuosi 1949 oli ratkaisevan tärkeä vuosi Nordströmille. Hän valmistui sisustusarkkitehdiksi Taideteollisesta keskuskoulusta. Juuri silloin ensimäistä kertaa maamme rajat avautuivat niin, että suurempi joukko taiteilijoita pääsi matkustamaan ulkomaille. Reitti kulki etenkin Pariisiin. Abstraktista muotokielestä kiinnostuneita taiteilijoita Suomessa olivat muun muassa Sam Vanni, Birger Carlstedt, Unto Pusa ja Ernst Mether-Borgström ja kaikki he kokoontuivat Pariisissa, tapailivat toisiaan ja koko pohjoismaista taiteilijapiiriä, mutta ennen kaikkea tutustuivat näyttelyihin ja kaikkeen siihen taiteeseen, josta kotimaassa ei juuri vielä tunnettu.

Nordströmin äidinkieli on ruotsi ja suomenruotsalaisuus edesauttoi taiteilijoiden mahdollisuuksia seurata pohjoismaista kirjallisuutta, joista etenkin Ruotsissa ilmestyvät taidelehdet olivat tärkeitä. Ruotsin kulttuurielämää ei sota ollut kutistanut niin kuin Suomessa. Varhaisimmat kontaktit eurooppalaiseen uuteen taiteeseen Nordström saikin lehtien ja kirjojen välityksellä ja juuri ne herättivät hänessä tuon innostuksen ja uteliaisuuden. Pohjoismainen taiteilijapiiri oli tärkeä, heidän kanssa vaihdettiin kuulumisia, kritiikkejä ja ystävystyttiin Pariisissa. Tanskan ja Ruotsin taiteeseen tutustuttiin myös aina Pariisin matkoilla; matkat tehtiin laivalla ja junalla ja Tukholma ja Kööpenhamina olivat luontevat pysähdyspaikat. Nordström on ollut aina utelias ja hyvin kansainvälisesti suuntautunut, jo 1960-luvulla hän matkusti myös Yhdysvaltoihin, mikä oli varsin harvinaista silloisessa Suomen taidemaailmassa. Kontaktit eri puolille maailmaa ja taiteilijoihin ovat olleet tärkeä voimavara hänen koko taiteilijaurallaan. Etenkin Ruotsin merkitys on aina ollut ja pysynyt myös merkittävänä; siellä hänellä on ollut näyttelyitä säännöllisesti arvostetuissa gallerioissa ja museoissa.

Vuosi 1949 oli ratkaisevan tärkeä myös siksi, että silloin Nordström piti ensimmäinen oman näyttelynsä Helsingissä. Hän on itse usein korostanut sitä, että se oli samalla Suomen ensimmäinen abstraktia taidetta täysin esittelevä näyttely, eräänlainen virstanpylväs sellaisenaan. Näyttely oli pienehkössä Taide- ja Kehysliikkeessä, eikä se vielä tuolloin kovinkaan paljon saanut huomiota osakseen eikä kohauttanut mieliä, mutta huomattua se kuitenkin tuli.

Maalaukset

Nordström tunnetaan kuvataiteilijana, jolla on suurin jazz–levyjen kokoelma. Jazzin kuunteleminen on hänen intohimonsa. Usein onkin hänen taidettaan yritetty tulkita jazzin olemuksen kautta, etsitty sille tunnusomaisia asioita, rytmiä, irrottelua tai mitä milloinkin. Ja usein näitä yhtymäkohtia on löydettykin.

Nordströmin figuratiivinen kausi oli lyhyt, mutta vaikka se oli ajallisesti rajoittunut, oli se kuitenkin erittäin tuotteliasta ja voimakasta aikaa ja ennakoi taiteilijan tulevaa kehitystä. Nämä teokset ovat voimakkaasti tyyliteltyjä ja voimaltaan sekä muodoiltaan dramaattisia, suorastaan aggressiivisia. Niiden pelkistetyt kuva-aiheet ja väkevä rytmiikka pyrkivät yhdessä ekspressiiviseen kokonaiss ommitteluun. Niiden muotokieli on tiivisti sidoksissa kubistiseen perintöön. Kansainvälisiä kubistisia teoksia Nordström oli nähnyt lähinnä vain kuvissa, joita hän oli löytänyt ruotsinmaalaisista taidelehdistä ja kirjoista, mutta myös Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä. Hän on kertonut, kuinka hän katseli kirjoista silloisia taideteoksista otettuja pieniä, mustavalkoisia valokuvia ja luuli niiden olleen hyvinkin värikkäistä. Tämä harhaluulo innoitti hänet itsensä käyttämään kirkkasta väriskaalaa. Nämä Picassoon afrikkalaisen taiteen naamioihin viittaavat maalaukset tai eläinaiheiset puupiirrokset, tiikerit viidakossa, ovat jo kauan olleet mitä himotuimpia keräyskohteita.

Taide ja kehys – liikkeessä vuonna 1949 ollut näyttely esitteli hänen jo abstrakteja teoksiaan, joista suuren osan hän oli tehnyt Pariisin matkallaan. Tästä lähtien hän kehitti abstraktia ja siinä hyvin rakenteellista ja tinkimätöntä linjaansa. Nordström liittyi taiteilijaryhmittymään, joka piti muutaman Viiva ja väri – nimisen näyttelyn. Näistä ensimmäisessä, vuonna 1951 Taidehallissa olleessa näyttelyssä, Nordström esitteli jo serigrafioitaan. Serigrafia menetelmä sopi hänelle erittäin hyvin, sen avuilla hän saattoi tavoittaa kirkkaita tasapintaisia värikenttiä ja tätä painomenetelmää hän käyttikin seuraavat vuosikymmenet.

Artekissa 1952 olleessa näyttelyssä oli esillä Nordströmin serigrafioita ja maalauksia. Tämä näyttely nosti Nordströmin nimen jo laajasti esiin. Serigrafia oli suomalaisille vielä hyvin vieras menetelmä ja toisaalta vierastettiin tietysti myös hänen tinkimätöntä muotokieltään. Yhteentörmäys oli väistämätön. Jo silloin kävi ilmeiseksi kuinka voimakkaasti Nordströmin taide jakaa ihmiset – suuri osa oli innoissaan ja toiset inhosivat. Jo silloin näkyi, että hänen taiteensa ei jättänyt juuri ketään kylmäksi. Tämä tunteettomaksi ja pelkäksi koristeelliseksi tuomittu taide sai kriitikoissa ja katsojissakin voimakkaat tunteet pintaan.

Nordström ei halunnut luoda värihäivytysten kautta kolmiulotteista muotoa. Mutta liikettä ja rytmiikkaa hän halusi teoksiinsa, sitä sykettä, jota on usein verrattu jazzin sykkiviin ja kertautuviin sävelkuvioihin. Hän ei halua kuvata esimerkiksi juoksevaa hevosta, vaan saada tämän juoksun vauhdin syntymään omassa maalauksessaan. Itse hän on kuvannut pyrkimyksiään:

“En kuvaa liikettä, vaan ilmennän sitä (antamalla silmälle tilaisuuden tempautua mukaan visuaaliseen prosessiin). … liikkeen ilmentäminen on tunkeutumista sen sisimpään olemukseen, sen elämistä, tapahtumasarjan tallentamista ja tutkimista visuaalisin keinoin.. Kuvailmaisun moniselitteisyys syntyy monista eri vastakohtaisuuksista, kuten staattinen – dynaaminen, paino – keveys, valo – pimeä, avoin – suljettu. Nämä polariteetit muodostavat kuvieni muuttuvan, alati erilaiselta tuntuvan, abstraktin elementin.”

Nämä Nordströmin teosten erilaiset rinnastukset sykkivät synnyttäen liikettä – väripinnat eivät pysy maalauksen pinnalla ruodussa, vaan siirtyilevät ja vaihtavat paikkaa toistensa taa ja toisensa eteen, vaikka tämä liike syntyykin lopullisesta vasta katsojan silmässä.

Konkreettista taidetta yleensä ja erityisesti juuri Nordströmin teoksia moitittiin pelkiksi dekoraatioiksi, kylmiksi, epäinhimillisiksi ja niitä oli useiden vuosien ajan vaikea tulkita edes taiteeksi. Kaiken tämän pahan pohjana nähtiin usein niiden luomisen taustalla olleen kylmän matemaattisen tavan ajatella. Nordströmin, johon juuri tämä kritiikki kohdistui ankarimmin, ei itse asiassa koskaan käyttänyt mitään matemaattisia apukeinoja, ei edes sommittelunsa pohjana. Hänen teoksensa ovat syntyneet pelkän intuition kautta. Edes kultaisen leikkauksen linjauksia ei näistä teoksista löydy.

Taide osana tilallista ympäristöä

Toisen maailman sodan jälkeen myös taiteilijat osallistuivat suureen jälleenrakentamiseen. He halusivat tehdä taidetta suuriin pintoihin, osaksi arkkitehtuuria ja näin vaikuttaa ihmisten ympäristöön ja henkiseen hyvinvointiin. Pariisissa perustettiin heti rauhan tultua tilaryhmä, Groupe Espace, johon kuului tunnettuja taiteilijoita ja arkkitehtejä. Ryhmällä oli eri maissa alaryhmiä, näin myös Suomessa. Useat suomalaisetkin innostuivat tästä, mutta ennakkoluulot olivat vahvoja ja merkittävimmät arkkitehdit penseitä ajatukselle.

Tilaan tehty tai olennaisesti liittyvä taide kiinnosti erityisen paljon Nordströmiä. Hänen tilalliset taideteoksensa olivat aivan omanlaisiaan ja loivat uutta kulttuuria. Monumentaalitaide ja tilaustyöt olivat liittyneet vuosisatojen ajan pyhiin ja erityisen arvokkaisiin paikkoihin, ne koristivat kaupungintaloja, kirkkoja teattereita ja oopperoita. Nordströmiä ei näihin tiloihin vielä sotaa seuranneina vuosikymmeninä haluttu. Hän kiinnostuikin ihmisten arkitiloista ja teki monumentaaliteoksia ravintoloihin, kauppoihin, laivoihin ja minne ikinä ihmiset kerääntyivät.

Näissä tiloissa olleet teokset eivät olleet ehkä tehtykään ikuisuutta varten, mutta silti on todella vahinko, että nämä interiöörit taideteoksineen ovat tuhoutuneet. Arkitilat ovat jatkuvassa muutoksessa, niitä revitään, puretaan ja muutetaan ja samalla hävitetään kaikki niihin kiinteästi kuuluvat teokset.

Nordströmin teki tilateoksiaan paitsi maalaten niin myös mosaiikkia Helsingin Siltasaarenkadun kahvilassa ja myymälässä tai kaakeleita kuten Pukkilan kaakelitehtaalla. Aikanaan näitä teoksia ei varmaan mielletty niinkään taiteeksi. Niiden merkitys on kuitenkin suuri, jos ajatellaan kuinka montaa ihmistä ne ovat olemassaolonsa aikana ilahduttaneet.

Veistokset

Nordströmin veistokset ovat vielä pelkistetympiä kuin hänen maalauksensa. Niiden voima, liike ja rytmiikka noudattelevat samaa estetiikkaa, mutta värit puuttuvat. Ne ovat kuin teräksestä taivutettuja suurikokoisia paperitaitoksia, origameja. Hän alkoi tehdä näitä veistoksia jo 1950-luvulla, mutta esitteli niitä Suomessa vasta 1960-luvulla. Vasta 1970-luku oli vastaanottavaisempi näille hyvin uutta veistosajattelua edustaville teoksille.

Suuren yleisön tietoisuuteen Nordströmin teräsveistokset tulivat vuonna 1973 kun Helsingin Juhlaviikot järjestivät Espan näyttelyn. Espan puistikossa oli sillä useiden konstruktiivista taidetta tekevien taiteilijoiden teoksia. Tässäkin joukossa Nordströmin teokset herättivät ansaittua huomiota. A.I. Routio kuvasi niitä seuraavasti:” … hopeanhohtoiset, levystä leikatut ja muotoon taivutetut abstraktiot ovat yhtä rautaista muotojen logiikkaa kuin hänen maalauksensakin”. Veistokset olivat näkyvästi esillä myös Nordströmin Artekin näyttelyssä vuonna 1976 ja aina sen jälkeen.

Erkki Pirtolaa nämä veistokset ihastuttivat myös, kun Helsingissä Kluuvin galleriassa oli näyttely, jossa Nordströmin veistoksia oli sijoitettu talon sisäpihalle:

“Urbaani ajattelu raivaa tietään kytökorven halki. Kun astuu gallerian alapihan betonisokkelon keskelle, voi luulla olevansa teräsplaneetalla. Nordströmin haponkestävät teräsväännökset istuvat kuin niitattuna tässä tilassa. Suurenmoista, toteaa teknologian messiaanisiin volyymeihin uskova.”

Pitkä tie

Nordström oli, etenkin varhaisvuosinaan, kuin outo papukaija varpusparvessa. Hän sai osakseen tuolloin hyvinkin vähättelevää kritiikkiä. Toisaalta aikalaiskriitikkojen mahdollisuudet ymmärtää uusia taidenäkemyksiä olivat hyvin rajallisia. Taiteilijat matkustivat ja näkivät maailmaa paljon laajemmin kuin kriitikot. Nordströmin vuoden 1952 näyttelyn arvioissa E.J. Vehmas totesi, että näyttelystä lähtiessä tuntui kuin olisi nähnyt vain yhden teoksen. Hän oli varmasti täysin vilpitön kokemuksessaan. Uuden vastaanottaminen on aina kovin vaikeaa.

Vuosien myötä Nordströmin taide sai yhä enemmän ymmärtäjiä ja ystäviä, ei vähiten naapurimaastamme Ruotsista. Myös Suomessa hänet tunnustettiin taiteilijapiireissä ja useat nuoret 1960- ja 70-luvuilla ja senkin jälkeen, inspiroituivat hänen taiteestaan. Konkreettinen taide sinänsä oli jo varsin laajasti harjoitettua, ehkä suorastaan taiteen valtavirtaa. Nordström piti useita näyttäviä ja suuria näyttelyitä sekä koti- että ulkomailla. Ja kaikkein suurin oli tietysti hänen valitsemisensa vuonna 1983 Helsingin juhlaviikkojen Vuoden taiteilijaksi. Hänen näyttelynsä Taidehallissa oli näyttävä. Yhä edelleenkin hänen taiteensa ja näyttelynsä saavat ihmiset innostumaan.

Nordströmille on ollut koko uransa aikana hyvin tärkeää, se ettei hänen taiteensa pyri mielistelemään katsojaa, hän jopa haluaa, etteivät hänen teoksensa edes miellytä katsojaa. Hän sanoutuu myös voimakkaasti irti taiteen mystifioinnista, ja on väittänyt onnistuneensa karistamaan kaiken mystiikan yltään. Mystiikka ja erilaiset mytologiat ovat usein taiteen rakennusaineita ja ne ovat myös katsojalle portteja teosten tulkintaan. Taideteoksen katselemisen ja ymmärtämisen totunnaisten ”sisään menoaukkojen” totaalinen puuttuminen ei luonnollisesti helpottanut teosten vastaanottoa. Kaiken lisäksi Nordström on halunnut tehdä taidetta, joka on vapaa kauneuspyrkimyksistä. Eli niin kuin hän itse ilmaisee ”Beautyfree Art”. Miltei jokainen taiteenrakastaja haluaa löytää kauneuden ja nauttia siitä. Kauneus on käsitteenä kuitenkin moniselitteinen, pakenevakin, – mikä yhdelle on kaunista, se toiselle ei. Sananlaskukin sanoo, että kauneus on katsoja silmässä. Silmät meillä kaikilla on erilaiset ja näkeminenkin on kehittyvä ominaisuus. Nordströmin taiteen maailma on omanlaisensa, se ei viittaa kirjallisiin sisältöihin eikä se kerro meille tarinoita. Ehkä läheisin taidemaailma sille löytyy musiikista, jazzista tai mistä musiikista yleensäkin. Nordström on sanonut Svenska Dagbladetin haastattelussa 1981: ”Kunpa ihmiset jonain päivänä pystyisivät näkemään värejä ja muotoja taiteessa samalla itsestään selvällä tavalla kuin he kuuntelevat musiikissa säveliä ja sointuja”.

Olisiko tämä päivä nyt tänään.